etiikan perustasta

Mille etiikan voi perustaa?

Hyvä kysymys. Olen koittanut miettiä.

Jumalalliselle ilmoitukselle.
Maailmanjärjestykselle, joka määrittelee ihmisen paikan, hyvän ja päämäärän.
Yksilölähtöisyydelle.

Tällä hetkellä (länsimainen?) etiikka perustuu aika paljon sekamelskalle. Jumalaan, Aristoteleeseen, individualismiin.

"Aristoteleen moraaliteoria edustaa hyve-etiikkaa. Se perustuu ajatukselle, että ihmisen tehtävä on toteuttaa jotakin päämäärää eli telosta, ja moraaliteorian on osoitettava, mikä ihmisen telos on. Aristoteles ajatteli, että tuo telos pystytään määrittelemään tutkimalla ihmisen olemuksellista luonnetta. Hän tuli siihen tulokseen, että ihmisen korkein hyvä, onni eli eudaimonia, muodostuu mielen aktiivisuudesta. Hyve (kreik. arete) tarkoittaa pitkälle kehitettyä kykyä aktiiviseen toimintaan. Älyllisen aktiivisuuden, mielen rationaalisen osan harjoittaminen johtaa intellektuaalisiin hyveisiin, ja luonteen harjaannuttaminen toimimaan rationaalisten periaatteiden mukaisesti tuottaa käytännöllisiä eli moraalisia hyveitä. Ihmisen telos on älyllisten ja moraalisten hyveiden harjoittamista." (Pietarinen & Poutanen 2000, 164)

Voidaan sanoa, että ihmisoikeudet ovat ylittämättömät. Voidaan sanoa, että yksilön arvo on ylittämätön. Voidaan sanoa, että muita eläimiä on kohdeltava yksilöinä - sillä yksilöitä ne hyvinkin ovat - siinä kuin ihmisiäkin tulisi yksilöinä kohdeltavan.

Voidaan kysyä: miksi? Ja jäädä vastausta vaille.

Epäilemättä pyrimme kohden hyvää elämää - omaamme tai jonkun toisen. Haluamme olla onnellisia, nähdä ehkä jopa muutkin onnellisina ja joskus uhraamme oman onnemme toisten onnen edestä. Autenttisuuden ihanteiden mukaisesti jokainen rakentaa itse itsensä (ja kokee jatkuvaa luomisen tuskaa?). Individualismi jyllää, mutta väitän, että yhä usein hyvän tai tavoiteltavan elämän perusteet muotoutuvat aristoteelisuuden ja kristillisyyden rippeistä, joissa pohjimmainen peruste on kyseenalaistamaton (ihmisen telos/Jumala). Vaikka emme enää tunne telos-ajattelua, pidämme silti yllä luonnonjärjestystä, jossa ihminen on luomakunnan kruunu. Vaikka suurin osa suomalaisista on tapakristittyjä eikä hartaudella nojaudu Jumalan valtakuntaan, on kulttuurimme silti kristillisten arvojen läpileikkaama - ja jälleen: eläimet ja luonto ovat ihmistä varten.

Arvot nojaavat aina johonkin. Vaikka nyt sitten meihin, arvottajiin, arvovalintojen tekijöihin. Voidaan kaiketi kysyä, että jos minulla, arvovalinnan tekijällä, ei ole ylittämätöntä arvoa, onko silloin valinnoillanikaan arvoa? Tällöin yksilö asetetaan kyseenalaistamattoman paikalle, liikkumattomaksi liikuttajaksi. Oikeastaan siis olemme tehneet itsestämme jumalan ja luonnonjärjestyksen - ei vain lajina vaan jokaisena atomina. En tiedä, mitä sanoisin yksilöllisyyden kulttuurista, olen kasvanut siihen. Se kyseenalaistaa hierarkkisuuden, mutta mahdollistaa itsekkyyden.

Ihmisoikeuksista sen verran, että kaiketi voidaan sanoa, että synnymme kaikki saman arvoisina - tämä on individualismiin perustuva arvovalinta, jolloin olemme päättäneet olla määrittämättä ihmistä ennnen kuin hän tekee itsestään yksilön. Se, millaisina synnymme, minne synnymme tai että synnymme ylipäätään, on meistä riippumatonta. Mitä tulemme elämämme aikana tekemään, määrittää meidän arvoamme - ainakin muiden silmissä. Se mitä teemme ei ole (tietääkseni) ainakaan aina meistä riippumatonta. Jos yksilö on lähtökohta, on järkevämpää arvottaa toimintaamme - mahdollisuuksien rajoissa - kuin olemustamme. (Tosin jos olemuksemme on autenttisuuden mukaan jotain, minkä itse luomme, eikö se ala olla aika rinnasteista toimintamme ja päämääriemme kanssa?)

Jos en usko Jumalaan tai maailmanjärjestykseen, jää kaiketi jäljelle yksilö. Individualistisessa kulttuurissa on vaikeaa kuvitella muuta. (Entä jokin yhteisö perimmäisenä syynä?) Yksilöiden ja persoonien maailmassa ajattelen, etten voi päättää kenenkään puolesta, että jokaisen on saatava päättää elämästään, niinkuin minunkin omastani. En voi tietää tai tuntea paremmin.

Loppujen lopuksi etiikkani perustuu niille kulttuurin sirpaleille, jotka olen kokenut oikeudenmukaisiksi. Mitä oikeudenmukaisuus sitten ikinä tarkoittaakaan. En voi perustella eettisiä valintojani aukottomasti, ilman liikkumatonta liikuttajaa, perimmäistä syytä. Teen arvovalintoja, jotka menettävät merkityksensä, jos minulla ei ole arvoa.

Sanat ovat tekoja, mutta ne eivät riitä. Oikeudenmukaisuudesta tulen kirjoittamaan varmaankin myöhemmin lisää. Sen olen ainakin huomannut, että kyseistä sanaa voi käyttää kuin luonnollisuutta ikään - perusteena lähes mille tahansa.