teollisuuspölynimuri

tänään keitin nuohoojille kahvia. ja kannoin saunasta vaatteita. sekä tapasin vanhan tutun, joka oli saanut teollisuuspölynimurista päähänsä ja makasi hatanpäällä. voi jessus.

vaikken saanut oikein mitään aikaan, oli loppujen lopuksi kiva päivä, parani iltaa kohden.

kiitos saara.

jee jee jerry cotton!

jumalauta mistä niskasärystä kärsin koko päivän! vei lähes tajun. istuskelin tuntitolkulla erinäisissä kahviloissa lukemassa artikkelia raf.n perustajajäsenestä ulrike meinhofista ja olin väsynyt. menin runoon pitkästä aikaa, koska siellä on ihana nojatuoli. ajattelin, että siellä olisi sopivan rauhallista, mutta pöh! kauhea vilske ja häly. tee oli kuitenkin hyvää. kävin varmaan sata kertaa vessassa ja avasin kerran vahingossa vessan oven juuri, kun joku mies oli asioillaan. ups! (siinä on haka siinä ovessa! suosittelen lämpimästi, jos nauttii tietyissä tilanteissa yksityisyydestä.)

lähdin vahingossa tunnin liian ajoissa tanssitunnille ja päädyin telakalle kahville, jos vaikka piristyisin. oo, siellä soi mahtavan täydellinen musiikki ja tunnelma oli avoin ja vastaanottavainen jopa niskasärkyiselle kaupunkisissitaktiikkaa kassissaan kantavalle. luin ulriken tarinan loppuun onnellisena (vaikkakin vähän miettien feminististä näkökulmaa) ja pyöräilin flamencon maailmaan.

tunnilla oli hyväntuulista ja haastavaa - kädet ja jalat eivät aina voi toimia samoilla aivoilla. koin tanssinriemua, kun yhtäkkiä tajusin, että hei mä osaan, mun ei tarvii pinnistää muistaakseni, lihakset alkaa muistamaan! jee! ja tadam: niskasärky oli poissa. tadada dAM pam pam, tadada dAM pam pam, dam, pam-pam pam-pam, tam tam tadada dAM pam pam, tadada dAM pam pam, dam, pam-pam pam-pam, tam tam!

sinkoilin pitkin pispalanharjua koiran kanssa ja juoksin lujaa. naapurin saara oli tullut kotiin ja voi ylienergiaa! huh. toivottavasti saan kanavoitua tämän johonkin järkevään. tai mitä väliä!

huomenna olisi keskustelu kevyestä liikenteestä, ja se olisi tärkeää. etenkin kun ottaa huomioon pariviikkoa sitten tapahtuneen.

huh, näköjään koirallakin on ylienergiaa. se kaipaa poikia. kunpa edes se saisi kanavoitua toimintansa johonkin järkevään.

onpas vakavaa

otsa kannattaa pitää rypyssää pitkään. siitä on se hyöty, että kun oikein rypistää, rypyt jää, eikä tarvi enää pitää otsaa rypyssä. harmi, ettei tänne voi piirtää sarjakuvia. tai ehkä ihan hyvä. tulee pidettyä edes suurimmat älyvapaudet pöytälaatikossa!

näin tänään pienen tummatukkaisen tytön, joka kurlutti kuin linnunpoika. koirani olisi halunnut hoivata sitä, niinkuin kaikkia sen kokoisia. tytön äiti ja isä olivat hyväntuulisia ja seesteisiä. kotona oli ainakin kymmenen keskeneräistä tai valmista kirvestä, kauniita kuin mitkä.

näin myös yhden kreikanmatkalaisen ja yhden sairaalalomalaisen ja kolmannen ja neljännen ties minkälaisen. sitten soitin veljelleni ja tavoittelin lomatunnelmaa. lupasin mennä veljen kanssa elokuviin joulukuussa (!) - sovittu ainakin hyvissä ajoin. sovittiin myös, että mennään käymään isän luona ennen joulukuuta. varmaankin huomenna.

huomenna. pitää analysoida. mutta se ei haittaa, kunhan pääsen alkuun. huomenna. pitää myös tiskata. se kyllä vähän haittaa. hah, olispa vähän enemmän rahaa, niin menisin ja joisin. ehkä. huomenna.

taitaa mökkireissu jäädä väliin nyt, kun kaikki tuntuu liian keskeneräiseltä, että malttaisi lähteä mihinkään. vaikka siellä olisi kyllä ihanaa. no, ei aika mihinkään katoa. paitsi koulutöiden kanssa. alankin heti!

etiikan perustasta

Mille etiikan voi perustaa?

Hyvä kysymys. Olen koittanut miettiä.

Jumalalliselle ilmoitukselle.
Maailmanjärjestykselle, joka määrittelee ihmisen paikan, hyvän ja päämäärän.
Yksilölähtöisyydelle.

Tällä hetkellä (länsimainen?) etiikka perustuu aika paljon sekamelskalle. Jumalaan, Aristoteleeseen, individualismiin.

"Aristoteleen moraaliteoria edustaa hyve-etiikkaa. Se perustuu ajatukselle, että ihmisen tehtävä on toteuttaa jotakin päämäärää eli telosta, ja moraaliteorian on osoitettava, mikä ihmisen telos on. Aristoteles ajatteli, että tuo telos pystytään määrittelemään tutkimalla ihmisen olemuksellista luonnetta. Hän tuli siihen tulokseen, että ihmisen korkein hyvä, onni eli eudaimonia, muodostuu mielen aktiivisuudesta. Hyve (kreik. arete) tarkoittaa pitkälle kehitettyä kykyä aktiiviseen toimintaan. Älyllisen aktiivisuuden, mielen rationaalisen osan harjoittaminen johtaa intellektuaalisiin hyveisiin, ja luonteen harjaannuttaminen toimimaan rationaalisten periaatteiden mukaisesti tuottaa käytännöllisiä eli moraalisia hyveitä. Ihmisen telos on älyllisten ja moraalisten hyveiden harjoittamista." (Pietarinen & Poutanen 2000, 164)

Voidaan sanoa, että ihmisoikeudet ovat ylittämättömät. Voidaan sanoa, että yksilön arvo on ylittämätön. Voidaan sanoa, että muita eläimiä on kohdeltava yksilöinä - sillä yksilöitä ne hyvinkin ovat - siinä kuin ihmisiäkin tulisi yksilöinä kohdeltavan.

Voidaan kysyä: miksi? Ja jäädä vastausta vaille.

Epäilemättä pyrimme kohden hyvää elämää - omaamme tai jonkun toisen. Haluamme olla onnellisia, nähdä ehkä jopa muutkin onnellisina ja joskus uhraamme oman onnemme toisten onnen edestä. Autenttisuuden ihanteiden mukaisesti jokainen rakentaa itse itsensä (ja kokee jatkuvaa luomisen tuskaa?). Individualismi jyllää, mutta väitän, että yhä usein hyvän tai tavoiteltavan elämän perusteet muotoutuvat aristoteelisuuden ja kristillisyyden rippeistä, joissa pohjimmainen peruste on kyseenalaistamaton (ihmisen telos/Jumala). Vaikka emme enää tunne telos-ajattelua, pidämme silti yllä luonnonjärjestystä, jossa ihminen on luomakunnan kruunu. Vaikka suurin osa suomalaisista on tapakristittyjä eikä hartaudella nojaudu Jumalan valtakuntaan, on kulttuurimme silti kristillisten arvojen läpileikkaama - ja jälleen: eläimet ja luonto ovat ihmistä varten.

Arvot nojaavat aina johonkin. Vaikka nyt sitten meihin, arvottajiin, arvovalintojen tekijöihin. Voidaan kaiketi kysyä, että jos minulla, arvovalinnan tekijällä, ei ole ylittämätöntä arvoa, onko silloin valinnoillanikaan arvoa? Tällöin yksilö asetetaan kyseenalaistamattoman paikalle, liikkumattomaksi liikuttajaksi. Oikeastaan siis olemme tehneet itsestämme jumalan ja luonnonjärjestyksen - ei vain lajina vaan jokaisena atomina. En tiedä, mitä sanoisin yksilöllisyyden kulttuurista, olen kasvanut siihen. Se kyseenalaistaa hierarkkisuuden, mutta mahdollistaa itsekkyyden.

Ihmisoikeuksista sen verran, että kaiketi voidaan sanoa, että synnymme kaikki saman arvoisina - tämä on individualismiin perustuva arvovalinta, jolloin olemme päättäneet olla määrittämättä ihmistä ennnen kuin hän tekee itsestään yksilön. Se, millaisina synnymme, minne synnymme tai että synnymme ylipäätään, on meistä riippumatonta. Mitä tulemme elämämme aikana tekemään, määrittää meidän arvoamme - ainakin muiden silmissä. Se mitä teemme ei ole (tietääkseni) ainakaan aina meistä riippumatonta. Jos yksilö on lähtökohta, on järkevämpää arvottaa toimintaamme - mahdollisuuksien rajoissa - kuin olemustamme. (Tosin jos olemuksemme on autenttisuuden mukaan jotain, minkä itse luomme, eikö se ala olla aika rinnasteista toimintamme ja päämääriemme kanssa?)

Jos en usko Jumalaan tai maailmanjärjestykseen, jää kaiketi jäljelle yksilö. Individualistisessa kulttuurissa on vaikeaa kuvitella muuta. (Entä jokin yhteisö perimmäisenä syynä?) Yksilöiden ja persoonien maailmassa ajattelen, etten voi päättää kenenkään puolesta, että jokaisen on saatava päättää elämästään, niinkuin minunkin omastani. En voi tietää tai tuntea paremmin.

Loppujen lopuksi etiikkani perustuu niille kulttuurin sirpaleille, jotka olen kokenut oikeudenmukaisiksi. Mitä oikeudenmukaisuus sitten ikinä tarkoittaakaan. En voi perustella eettisiä valintojani aukottomasti, ilman liikkumatonta liikuttajaa, perimmäistä syytä. Teen arvovalintoja, jotka menettävät merkityksensä, jos minulla ei ole arvoa.

Sanat ovat tekoja, mutta ne eivät riitä. Oikeudenmukaisuudesta tulen kirjoittamaan varmaankin myöhemmin lisää. Sen olen ainakin huomannut, että kyseistä sanaa voi käyttää kuin luonnollisuutta ikään - perusteena lähes mille tahansa.

Lisää runoa

Minulla on paljon keskeneräisiä runoja. Sydänuni ei ole yksi keskeneräisistä, se on ollut aina valmis. Tässä lisää, ihan toisentyylistä.

- oodi ikävän karkoitukselle

Ne pelaa seurapelejä ja leikkii seuraleikkejä,
ne juo kaljaa ja saunoo.
Ne juttelee yhteiskunnallisista asioista,
muista ihmisistä
ja vatsan makkaroista sekä vaatteista.
Ne pelaa koripalloa, jalkapalloa
ja palloa.
Ne katselee elokuvia
ja puhuu elokuvista.
Ne kuuntelee musiikkia.
Ne makaa sängyllä ja rapsuttelee toistensa päitä,
miettien, mitä ihmiset tekee
ja että mikä on hätänä
ja elämän tarkoitus.
Ne on liikkeessä eikä pysähdy,
ettei tarvitse miettiä.
Ne lukee kirjoja ja kaikin tavoin pyrkii
elämään muiden elämää.
Ne ei tee mitään.

Ne yrittää pelastaa ihmisiä, eläimiä,
kaiken ympäröivän ja itsensä.
Ne polkee siinä kiireisinä
yrittäen ylöspäin ja talloen muut jalkoihinsa
tai kiskoen onnettomia mukanaan liejusta.

Ne elää, jos ne elää.

---

Tää on vanha teksti. Ja omistettu mintalle. tähän kuuluis myös kuva, mutta mulla ei ole sitä nyt.

sydänuni

1.
Eilinen päivä liukui ohi ja minä mäessä jäin tuijottamaan sen perään. Päässäni oli
haalistunut punainen pipo ja käsissä märät tumput, jotka haisivat vettyneiltä lampailta.
Pyhäjärvi kiilsi auringon kirkkaudessa,
talven terävyydessä,
saaret hiljaa hukkuivat.
Kuuset lapsen piirrustuksesta.
Kävelimme kauas, terävyys poissa, kevättalvi ja minä maanisuuden keskellä.
Valokuvat ne kielivät menneistä onnenhetkistä, omituisesta euforiasta ja tunteista,
jotka eivät perustu muulle kuin katseille, mielikuville ja mielikuvitukselle.

Jotain me yhdessä silloin koimme ja aloit olemaan varjoni kanssa piirileikkiä.
Leikimme ilman sanoja, minä, joka pelkkiä sanoja, sinä säveliä mikä.


2.
En muista kysyinkö, mihin päin lähdit,
mutta lähdit vain.
Kuiskasi ovi askeltesi ääntä pitkään
ja varjona niiden kajossa minä nojatuoliin käpertyneenä
kynttilän lepattavin liekein.
Juoksin maailmalle,
lumihankeen,
hangesta läpi ja narskui nuoska askelissa.
Kirkkaus kaiken keskellä sokaisi minut,
enkä nähnyt muisitini polkuja enää.
Hankasin itseäni vastakarvaan, räväkästi
räiskyi elämä rähisi.
Jo olit tuulta havupuiden haivenissa,
jo metsä vaimeni.
Jokainen tie vei jonnekin. Minä salaperäisin silmin niitä tarkkailin.
Kerran oli tien vieressä portti, joka kutsuvasti heilui maalattu metalli kirskumatta.
Portin takana portaat ja yhtäkkiä olin taas ovella, joka oli askeleesi kuiskannut.
Loisti aurinko takaraivostani läpi ja muistin silmin näin maailmaa.
Oli joulukuu ja hanki vain huurteisia ruohonkorsia, niinkuin aina nykyään.
On kummallista kuinka kaiki palaa, taaksepäin ja liekeissä.


3.
Jokainen minä minne
kaipaan sinua enemmän
on sydänuni.

Mietin ja kävelen
lunta tuoksuen.
Kylmii niin.

Minua mieli talvi, lumen valinta.
Jää vasten silmävalkuaista se on.

Nyt sinua haluan.
Matka päälle alta vetää.
Olet ainoa sopiva
pitämään kätesi välissä,
jossa vesi muuttaa muotoaan.


4.
Vuoden jälkeen nähtiin -
kumpikin kasa naurua.
Lumi kauakana.

Katsoimme toisiamme
äänettä,
maailma virtasi välistämme.

nyt olen liian väsynyt

lomalla elämä menee yökikattamiseksi. ja menin luomaan itselleni blogin. tinjan innoittamana. morjesta pöytään!

olemme suunnitelleet henkistä gurmeeta. ainakin 15 luonnosta aiheesta jo. mutta mitään ei silti tapahdu. niin että jos täällä.