maailman järjestämisestä

on kulunut melkein vuosi siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain. mistä lie kertoo. on omituista lukea osaa aiemmista teksteistä, koska kuluneeseen aikaan mahtuu paljon muutoksia... Koska aloin saada oivalluksia antropologian tunnilla, enkä tiennyt, miten keskustella niistä espanjaksi tai edes englanniksi, ajattelin jakaa ajatukseni eetterin kanssa. Voinpahan ainakin itse palata niihin myöhemmin, jos ei muuta.

Maailman järjestys

Tänään sain jonkinlaisen oivalluksen strukturalismin sisällöstä ja siitä, miten luokitukset ja binääriset vastakohdat järjestävät maailmaa. Monta kuukautta olen kuullut näistä asioista mainittavan, mutta en varsinaisesti ole käsittänyt niiden merkitystä. Haluaisin lukea lisää.

Jokatapauksessa aloin miettimään rakenteiden ja anarkian jatkuvaa asettamista dualismiin. Anarkia mielletään kaaokseksi, ja siksi se kaiketi nähdään myös kauhuskenaariona. Anarkiaa ei voi järjestää. Siksikö, että anarkia ei tunnusta hierarkioita, siinä ei ole ylempää ja alempaa, se mielletään kaaokseksi? Antropologian opettaja puhui tänään siitä, kuinka länsimaisessa kulttuurissa vain vastakohtia voidaan kuvailla tarkasti, mutta sitä mitä vastakohtien välillä on, on vaikeaa määritellä. Välimaastolla ei ole varsinaista vastakohtaa, koska ääripäiden ulkopuolella ei voi olla (tämä on nyt minun avaruudellista hahmottamistani). Silloin kai on myös vaikeampaa sanoa, mitä välimaasto ei ole, koska se on sekä-että. Vähemmän pitkä, enemmän lyhyt, mutta kuitenkin määritelty suhteessa molempiin ääripäihin.

M, joka binäärisistä vastakohdista ja luokittelusta on aiemmin minulle puhunut, sanoo aina, ettei voi käsittää miellekarttoja, koska kaikki liittyy kaikkeen. Miellekartan pitäisi olla kolmiulotteinen. Mutta jos miellekartasta lopulta tulee pallo, mitä on reunojen ulkopuolella? Hmm, mihin maailmankaikkeus laajenee, jos ei reunojensa ulkopuolelle..? Joopajoo. Sepä siinä kai onkin, ettei reunoja varsinaisesti ole. Reunan vastakohta on ydin, ja vaikkei se ole binäärinen, se kuitenkin säilyttää samankaltaisen rakenteellisen muodon.

Kun luin tekstin zenistä ja anarkiasta, minua alkoi kiinnostamaan dualismi minän ja muun maailman välillä, sekä maalman hahmottaminen sellaisesta kulttuurista käsin, jossa minää ei miellettä muusta maailmasta irralliseksi, vaan kaikkeudessa olemiseksi, kaikkeutena olemiseksi. Jotain samankaltaista on personalismin ajatuksessa. Yksilö ei ole indiviidi, vaan persoona, joka on olemassa suhteessa muihin, suhteessa ympäristöönsä. Ajatukset, teot ja kokemukset eivät ole syntyneet tyhjiössä nimeltä yksilö, vaan aina suhteessa muihin.

Luokittelu on maailman järjestämistä. Se mahdollistaa tietynlaisten mielleyhtymien syntymistä, vaikeuttaa toisia. Vähän niinkuin masennusta potiessa: on vaikeaa rikkoa ajatusratojen rakennetta, aivokemiat eivät suostu uusille urille, ja ajatustavat eivät muutu (=mulla on paha olo, mulla on paha olo, mulla on paha olo...).

Taannoin, kun kävimme muutaman henkilön kanssa keskustelua kaupunkikulttuurien merkityksestä, ja siitä kuinka paikallaanpysymisen kulttuuri vaikuttaa ympäristöongelmiin (kaupunki kuluttaa ympäristöään), mietimme myös sitä, miten paikallaan pysymisen kulttuuri vaikuttaa ajatusten paikallaan pysymiseen. Onko olemassa yhteyttä sille, ettemme helposti halua muutoksia, koska kaupunkikulttuuri vaatii nimenomaisesti säilyttämistä, rakenteen säilymistä? Toisaalta kaikki kulttuurit tuntuvat vierastavan muutosta, koska ne haluavat säilyä (no, tämä on intuitio). Mutta liikkuva ihminen, nomadinen kulttuuri, joutui kuitenkin kohtaamaan paljon enemmän muutoksia, jatkuvasti elämään uusissa olosuhteissa, vaikka liikkuminen ehkä olikin tiettyjen paikkojen välillä vuodenaikojen vaihtumisen mukaan tms. Muutos oli tavallista ja tuttua.

Nyt kun olen täällä Espanjassa ja koitan totutella kaikkeen uuteen, selvitä vieraan kielen kanssa ja vietän aikani uusien ihmisten parissa, olen miettinyt paljon omaa konformismiani. Kuinka välillä kaipaankaan kaikkia tuttuja asioita ja ihmisiä, kuinka haluaisinkaan välillä olla vain niissä paikoissa ja hetkissä, joissa oli hyvä olla, koska olin löytänyt keskustelun, ihmiset ja maiseman, jossa voin toteuttaa itselleni arvokkaita asioita (hah, individualismi on todellakin syvällä meissä). En tiedä onko sellainen konformismi pahasta? Tuskin. Mutta tunteet, joita käyn täällä lävitse, antavat osviittaa siitä, miksi muutokset ovat psykologisella tasolla niin vaikeita. Vaikka eläisimme keskellä paskamaista tilannetta päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, saatamme silti haluta pitää siitä kiinni, koska se on meille tuttua – tiedämme, mitä odottaa, vaikkemme haluaisikaan sitä, mitä on odotettavissa. Ennustettavuus on olennaista.

Ennustettavuus johtaa taas uuteen assosiaatioon: pelimaailmaan. Kun tietokone- ja konsolipelit muuttuivat kolmiulotteisiksi, ei ruudulla voinut enää liikkua vain vasemmalle tai oikealle, ylös tai alas (pelit menettivät binääriset vastakohtansa suunnissa?). Pelien luonne muuttui ratkaisevasti, kokeiluksi ja tutkimiseksi, eksymiseksi ja ennustamattomuudeksi. Lakkasin silloin pelaamasta, minua pelotti. (Hahhah, lisää assosiaatioita turvallisuuden merkityksestä nykyhetken ehkä olennaisimpana retorisena voimana.)

Tänään eksyin huvikseni pariksi tunniksi. No, en varsinaisesti menettänyt suuntia, mutta jouduin kävelemään katuja eestaas, koska ne eivät seuranneet kompassiani. Näin vuoret. Kannatti eksyä.